Yöllisiä ajatuksia

Nyt on luvassa synkkää pohdintaa aamun pikku tunneilta. Ei hätiä, en ryve syvällä. Eräs keskustelu vain herätti ajatuksia, jotka haluan purkaa ulos.

Kuoleman pelko on asia, joka kolkuttelee alitajunnassa aina jollain tasolla tämän vakavan sairauden keskellä. Toisinaan se on vahvemmin läsnä, useinmiten armollisesti vaikeammin tavoitettavissa. Mutta se on olemassa. Olen kuullut tämän matkan varrella jokusen kerran, että sitä ei kannata ajatella. En ole ihan samaa mieltä. Siinä ajatuksessa ei kannata räytyä ja päivästä toiseen rämpiä. Mutta myös nuo tunteet on käytävä läpi. Ehkä se on jopa jollain tasolla valmistautumista, jos pahin tapahtuukin. Tuo pelko ei häviä sillä, että sen työntää pois mielestään tai päättää vain rauhoittua ja ajatella mukavia. Uskon pelon iskevän takaisin, kuten mikä tahansa muukin tukahdutettu tunne. Tekevän solmun sisimpään, joka saattaa purkautua yllättävällä tavalla tai yllättävässä paikassa. Jopa vuosien päästä.

Tuota pelkoa on välillä vaikea ohjailla. Jokainen vanhempi on taatusti ollut joskus huolissaan omasta lapsesta. Vaikka syytä todelliseen pelkoon ei edes olisi ollut. Se taitaa olla osa vanhemmuutta. Mutta entäs sitten kun todellinen syy pelätä lapsen kuolemaa on olemassa? Vaikka kuinka rauhoittelisi itseään, niin tuo fakta ei vain poistu. Kun katsot sivusta lastasi selvästi sattuessa ja mitään et voi tehdä. Kun kuulet uutisia hoitojen tehneen vain hallaa vaikka niiden piti olla hyväksi. Silloin pelko puristaa. Halusit tai et. Silloin ei ehkä kannata sanoa: "Älä murehdi, kaikki on hyvin." Sillä vanhemmat murehtii ja mielestäni heillä on oikeus siihen. Eivätkä kaikki edes ole silloin hyvin. Onko vanhemmalla todellista tunnesidettä lapseen, jos hän ei tuolloin ole peloissaan ja murehdi?

Varmastikin vanhemman, jonka ei ole tarvinnut näiden kysymysten äärellä olla, on vaikea ymmärtää mitä kaikkea päässä liikkuu. Ja miltä tuo pelko tuntuu. Ehkä ei myöskään haluta kohdata noita tunteita, mennä syvemmälle niihin. Kukapa sitä haluaa leikkiä ajatuksella oman lapsen kuolemasta? Se on täysin ymmärrettävää. Ulkopuolelta on paljon helpompaa katsella tilannetta rauhallisena ja luottaa, että kaikki menee hyvin. Itse myrskyn silmässä ollessa tuntee kaikki tuulen nyanssit ja suunnan muutokset. Tuo tuuli riepottaa ja repii.

Onneksi tuo pelko ei kuitenkaan ole koko ajan ajatuksissa. Se kuluttaisi voimat nopeasti loppuun. Raastaisi sydämen vereslihalle. Mieli on armollinen ja keskittyy päivittäisiin askareihin ja niihin pieniin ilon hetkiin elämässä. Mutta viime aikoina huoli ja pelko ovat olleet pinnalla. Pelko tuoko hoidot mukanaan vielä jotakin vai olisiko meidän Neidin osuus jo tässä. Toivon, niin kovasti toivon, että enempää ei tarvitse pienen ihmisen kestää. Äidin pienen voimaprinsessan.