Päiväni vuoristoradassa

Tänä aamuna Pirpanalla oli vuorossa eeg-käyrä. Kello 07.00 olin osastolla odottamassa lanssi kyytiä Lastenlinnaan. Pienen pieni tyttö oli puettu vanupukuun ja istutettu turvakaukaloon. Hän näytti ihan pieneltä nukelta isossa kaukalossa.

Tutkimuksessa olo oli todella stressaavaa. Ensin raukan päähän laitettiin kireä myssy, jossa oli anturit mittauksia varten. Sitten antureiden alta kaiveltiin puutikulla ja laitettiin hohkakiveä. Pirpana ei tykännyt operaatiosta ollenkaan. On sydäntä raastavaa katsella vierestä, kun ei voi tehdä mitään toista helpottaakseen!

Olemme olleet molemmat tänään kuin tulisilla hiilillä. Olemme todella paljon jännittäneet eeg-vastauksia. Monenlaisia piruja on tullut maalattua seinille ja välillä on tuntunut, että happi ei riitä. Huoli on ollut valtava. Jossain vaiheesa minun oli vain pakko lähteä ulos osastolta. Tuntui, että joka paikassa piipittää joku hälytys ja seinät kaatuu niskaan. Olin ylijännittyneessä tilassa, pomppasin joka piippauksesta. Jopa hissin piippauksesta. Mieli oli täysin jengoilla. Enpä muista olleeni vähään aikaan niin ahdistunut kuin aamupäivällä olin.

Onneksi iltapäivällä saimme hyviä uutisia. Eeg-käyrä oli normaali. Oma lääkärimme ei ole vielä kerennyt kunnolla meidän kanssa jutella, mutta nyt on suljettu pois, että apnea johtuisi kohtauksesta. Kyseessä on siis normaali apnea, jota keskosilla esiintyy. Tähän auttaa aika ja kasvaminen. Valtava taakka putosi harteilta. Aivan kuin kerta laakista maailmaan olisi palannut värit ja huomasin, että on kesä.

Iltapäivällä Pirpana oli myös todella virkeä. Jo reippaasti ennen ruoka-aikaa hän napitti silmät auki sängyssä ihmettelemässä maailman menoa. Syliteltiin tovi ja jutusteltiin niitä näitä kunnes Pirpanan maha alkoi kurnimaan. Molempien riemuksi sain luvan imettämiselle. Ensimmäistä kertaa päästiin oikein kunnolla kokeilemaan kuinka syöminen tissistä onnistuu. Ja hyvinhän se onnistui. Pirpana tiesi kyllä mitä pitää tehdä ja saturaatioitakaan ei lasketeltu kuten pullosta juodessa. Sovittiin, että tehdään syöttöpunnitus ja laitetaan sitten loput letkusta menemään kun Pirpana nukahtaa. Punnituksessa tämä tytön tyllerö pääsi yllättämään. Hän oli kertalaakista imenyt 50 ml!!! Hoitaja oli täysin yllättynyt. Punnitsimme ja punnitsimme emmekä meinanneet uskoa silmiämme. Lopulta se oli vaan uskottava, Pirpana oli melkoisen tehokas pikku tissi-imuri.

Vaikka päivä alkoikin todella ahdistavissa merkeissä, päättyi se oikein hyvissä merkeissä ja mieli on paljon kevyempi. Tänä yönä voi nukkua levollisin mielin pitkästä pitkästä aikaa!

Äidin rakkaus

On aivan uskomatonta kuinka pieneen Pirpanaan on kiintynyt. Vaikka hänet on tuntenut vasta viikon verran ja välillä hän tuntuu enemmän sairaalan omaisuudelta kuin omalta. Kaikkien niiden piuhojen ja letkujen joukossa. Mutta aivan yhtä huolissaan hänestä on ollut kuin Neidistäkin. Ei tuolla lyhyellä tuttavuuden pituudella ole tässä kohtaan mitään merkitystä.

Mutta sairaalaympäristö jättää kuitenkin myös jälkensä kiintymykseen. Pelko toisen menettämisestä pitää jokin asteista suojamuuria yllä. Neidin kohdalla äidin rakkaus oli välitöntä. Se kypsyi jo raskausaikana ja syntyessään Neiti tuntui heti omalta, rakkaalta pienokaiselta. Pirpanan kohdalla se on vaatinut vähän enemmän kypsyttelyä. Se, että häntä on saanut aika vähän syliin kaiken tämän keskellä, hidastaa selvästi siteen syntymistä. Välillä tuntuu, että sainko minä lasta ollenkaan. Hän ei  tullutkaan kotiin ja sairaalassakin istun hänen sängyn vierellä ja katson lasta. Mutta syliin en saa. Sylini huutaa tyhjyyttään.

Sydämestä riipii katsoa Pirpanaa. Kuinka hänellä selvästi ottaa koville tämä mahan ulkopuolinen maailma. Tuntuu niin julmalle, että hänen tarvitsee käydä läpi tämä kaikki. Hänen kuuluisi vielä olla turvallisesti mahassa, kasvamassa ja kehittymässä. Ei tässä suuressa maailmassa tutkittavana ja ronkittavana.

Jos tuolla yläilmoissa asustelee joku suurempi voima, voisi hän vihdoinkin vilkaista myös tämän perheen suuntaan. Eiköhän meidän lapset ole saaneet osakseen tarpeeksi kipua ja vastoinkäymisiä. Nyt olisi aika asioiden mennä välillä putkeen. Äidin sydän itkee verta ja tekisin mitä vain, jotta voisin pienten oloa helpottaa. Jaksamisen äärirajoilla mennään, pahasti.

Huh huh!

Jo on ollut menoa ja meininkiä viime päivinä. Pienen pirpanan vointi on mennyt takapakkia viime päivinä. Aluksi alkoi saturaatiot heittelemään ja hänelle laitettiin viikset. Sittemmin kuvioon ilmestyi myös uniapnea, keskosille kovin tyypillinen vaiva. Keskoshermosto ja keuhkot eivät ole riittävän kehitttyneet, jotta hengittely toimisi kunnolla. Kuulemma tuo vaiva ilmaantuu parin-kolmen päivän päästä syntymästä, kuten meidänkin pienellä teki.

Kohtauksia on ihan kamala katsoa. Pieni on eloton eikä hengitä. Välillä hän itse korjaa tilanteen ja jatkaa taas hengittämistä, välillä häntä pitää stimuloida, jotta muistaa taas hengittää. Tänään tuli yksi todella syvä kohtaus. Hoitaja joutui noin kymmenen minuutin ajan muistuttelemaan hengittämisestä ennen kuin tyttö tokeni riittävästi. Hän oli jo ihan harmaa, kun saturaatiot roikkui välillä kuudenkympin pinnassa. Oli muuten todella pitkä aika seurata vierestä kun toista yritetään virvoittaa. En oikeasti enää yhtään ihmettele, jos pian saan itse sydänkohtauksen. Alkaa tuntua jo todella kohtuuttomalta tämä määrä mitä meidän perheen tarvitsee lastensa kanssa kokea.

Nyt Pirpanalle tehdään sitten tarkempia tutkimuksia. Suljetaan pois erinäisiä syitä, jotka saattaisivat olla tuon apnean taustalla. Ilmeisestikin tuo syvempi apneakohtaus on nyt syynä noille jatkotutkimuksille. Kafeiinia Pirpanalle on jo aloitettu antamaan. Se stimuloi keskushermostoa toimimaan vilkkaammin ja siten voi estää noita apnea kohtauksia. Pirpana saa siis espressoshotin :) Keuhkokuvat otettiin jo uudelleen, mutta ne olivat puhtaat. Haluttiin varmistaa ettei maitoa ole päässyt syystä tai toisesta keuhkoihin. Nenämahaletkun todettiin olevan pikkaisen liian ylhäällä ja uusi laitettiinkin heti. Sekin on saattanut provosoida kohtauksen. Maitoa hänelle ei nyt anneta päivään-pariin, koska syvempi kohtaus on tullut ruokailun yhteydessä. Hän on ravintoliuoksella tuon ajan. Katsotaan onko siitä mitään apua. Myös aivot ultrataan, mutta sen ymmärsin olevan aikaslailla rutiininomainen asia keskosilla.

Nenämahaletkukin hänelle on laitettu. Hän on edelleen oikein innokas syömäri, liiankin kanssa, kun hengitys tuppaa unohtumaan. Mutta aina voimat eivät ole riittäneet syödä koko satsia loppuun. Ja toisinaan hänen on annettu nukkua eikä ole herätetty syömään. Varsinkin, jos on ollut paljon tutkimuksia tai noita apneakohtauksia, on Pirpanan annettu nukkua ja palautua eikä olla herätetty syömään. Lepo on tärkeää. Silloin kasvetaan ja kehitytään.

Sinivalon allakin on jo vuorokausi ehditty viettää. Arvot olivat nousussa mutteivat vielä ylittäneet raja-arvoa sinivalohoidolle. Lääkäri kuitenkin halusi laittaa lampun ennen kuin edes ylittyvät. Minusta ihan viisas päätös. Pirpana oli ollut selvästi väsyneempi. Eilen pääsin itsekin kokeilemaan sinivalohoitoa Pirpanan ollessa sylissäni kenguruhoidossa. Siinä nakotimme molemmat lampun alla. Pienellä "solariumlasit" päässä, äidillä aurinkolasit. Mahdoimme olla näky.

Tänä aamuna äitiä ja isiä vastassa olikin paljon pirteämpi tyttö. Silmät suurina hän tapitti meitä ja ympäröivää maailmaa. Miten tarkkaavaisen näköinen hän olikaan! On ollut jännä seurata millainen hän on ja verrata Neitiin. Neidillä kun oli vauvana tuo näkövammadiagnoosi ja hän olikin lähes sokea elämänsä ensimmäiset kuukaudet. Neidin silmät pyörivät kuin pesupallot vastasyntyneenä. Ja mihinkäs sitä olisikaan katseensa kohdistanut kun ei juurikaan nähnyt. Lisäksi Neiti on Downeille tyypilliseen tapaan hypotoninen, vaikkakin kyllä sieltä jäntevämmästä päästä. Mutta Pirpana kannattelee päätään jo nyt paljon terhakammin kuin mitä Neiti teki, vaikka Neiti syntyi myöhäisemmillä viikoilla. Mororefleksikin on paljon vahvempi kuin Neidillä oli. Vaan niin ihania on molemmat, että sydän meinaa särkyä.

Pieni ja sitkeä Prinsessa

Tänään klo 11.23 kuului pienen pieni rääkäisy, aivan kuin kissanpennun naukumista. Prinsessamme vihdoinkin tupsahti isoon maailmaan. Kolmen vuorokauden odottamisen jälkeen.

Strategiset mitat olivat 46 cm ja 2485 grammaa. Kokoarviot olivat onneksi alakanttiin ja Rääpäle onkin hyvän kokoinen. Vaikka kyllähän hän niin kovin pieneltä ja hentoiselta näyttää! Pikku mussukalta.

Sektioon lopulta siis päädyttiin, koska synnytys ei vain käynnistynyt. Ei olisi Rääpäle halunnut vielä yksiöstään ulos tulla.

Rääpäleemme on onneksi ollut alusta asti terhakka tyttönen. Hän hengitti heti itse. Pieniä käynnistys vaikeuksia hengittämisessä oli ja ylipainetta oli tarkoitus antaa. Mutta hänen ehtiessä Taimitarhaan asti hengitys kulki jo jouhevammin ja tarvetta tuolle ei enää ollutkaan. Aluksi hän myös piti pientä vinkumista ja uloshengitys oli haastavampaa. Hiilidioksidiarvot veressä olivat koholla. Nyt nekin on päivän mittaan koko ajan parantuneet. Saturaatiotkin pysyvät hyvissä lukemissa.

Nälkäinen on tämä tyttö ollut heti alusta asti. Isi ehti jo ensimmäisen satsin, ruhtinaalliset 12 ml, Rääpäleelle antaa sillä välin kun äiti oli vielä heräämössä. Sittemminkin on ahnaasti syöty pullosta. Rinnalle en vielä ole päässyt kokeilemaan, mutta todennäköisesti huomenna.

Kaikki on Rääpäleellä tällä hetkellä hyvin. Mistä olemme koko perhe suunnattoman kiitollisia! Totta kai näin pienillä viikoilla syntynyt on vielä useamman päivän ellei useamman viikonkin valvonnassa ja kohdun ulkopuolista elämää harjoittelemassa. Mutta Taimitarhassa on hyvä kasvaa ja olla hoidettavana. En minä noin pienen kanssa edes kotiin uskaltaisi lähteä. Kyllä on itelläkin paljon turvallisempi olo, kun tietää Rääpäleen vointia seurattavan tarkasti!

P.S. Äitikin voi ihmeen hyvin! Huomenna on haastavampi päivä, kun loputkin puudutuksen vaikutukset ovat poissa. Mutta vaikka hammasta purren menen pienen Tyttömme luo. Kyllä pyöri sukat jalassa, kun odotin että pääsen pientä yläkertaan moikkamaan. Ja oli vaivan arvoista!!!!

Sitkeä Sintti

Täällä sitä päivystetään, yhdessä kasassa edelleen.

Tämä seikkailu alkoi tosiaan sillä, että sunnuntai aamuna noin puoli yhdeksän meni yllättäin lapsivedet. Minua oli supistellut kipeästi edellisenä yönä. Aamulla sanoinkin miehelle, että nyt on sellainen kutina, että jotain tapahtuu. Aamupalan siinä ehdin mutustella ja tuli sellainen olo, että nyt on tulossa jotain ylimääräistä. Sanoin miehelle, että taidan soittaa sinne päivystykseen taas ja menen suihkuun. Ehdin vessaan ja ensimmäinen satsi lapsivettä hulahti. Tällä kertaa sitä tuli maltilla, ei holisemalla kuten Neidistä tuli. En heti oikein edes tajunnut mitä tapahtui. Nousin ylös ja matkalla suihkuun holahti lisää. Siinä kohtaa meni kunnolla jakeluun, että lapsivettä se nyt on. Ei kun äkkiä sängyn pohjalle ja lanssia tilaamaan.

Tällä kertaa uskalsi jopa molemmat lanssikuskit tulla sisälle eikä pelänneet koiraa. Eikä tarvinnut kontata kotoa ulos, kuten viimeksi ;) Lanssissa laitettiin tippa valmiiksi ja sitten pillit päälle ja menoksi.

Kättärillä päivystyksessä laitettiin heti käyrät päälle ja niiden näyttäessä hyvälle, jäätiin rauhaksiin odottamaan lääkäriä. Sillä välin mies pakkasi kotona Neidille osastokamoja kasaan. Sillä totta kai tähän samaan syssyyn alkoi sunnuntai-iltana Neidin sytostaattikuuri S10:llä. On sitä tässä naurettu ja itketty tuota Herra Murphya ja kuinka se jaksaa meillä niin tiheään kyläillä. Neidillä on enää kahdeksan viikon välein osastojaksot ja tietenkin sitten olemme päällekkäin sairaalassa. Neiti ja minä. Mutta minkäs teet, näillä mennään.

Ensimmäinen käänne tapahtuikin sitten kun lääkäri pääsi paikan päälle ja aloitti ultraamaan. Hän ultrasi hetken aikaa ja alkoi näyttää hämmentyneeltä. "Täällähän on ensimmäisenä tarjoutumassa pää!". Kätilökin totesi, että hän jo ajatteli ettei ymmärrä enää mitään noista ultrakuvista. Asiaa ultrattiin ja tutkittiin ja niin vain oli päässyt käymään. Jollain ilveellä tuon lapsiveden menon myötä Sintti oli onnistunut kiepauttamaan napanuoran ylöspäin ja vaihtamaan päänsä tilalle. Suunnitelmiin tuli muutos: alatiesynnytys.

Arvatkaapas oliko pikkuisen asennoitumisongelmia, kun olin jo niin asennoitunut sektioon. Meni kyllä useampi tunti ennen kuin aloin uskomaan, että näin vain on käynyt. Jäimme siis odottelemaan alkaako supistukset itsekseen.

Liikkumiskielto jäi kuitenkin voimaan, vain vessaan sain mennä. Paastollakin piti varmuudeksi kuitenkin pysyä. Siellä sitten pötköttelin sängyssä ja tapoin aikaani. Käyrällä oli aina välillä. Mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Päivä oli piiiiiiiiitkä. Onneksi mummo pystyi vahtimaan Neitiä ja mies sai olla kanssani osastolla. Oli joku jonka kanssa tappaa aikaa. Illalla sain lopulta pienen lautasellisen keittoa ja juotavaa. Mitään kun ei tapahtunut ja sektion "vaaraa" ei ollut.

Maanantai alkoi samoissa merkeissä. Liikkumiskielto ja paastoaminen. Yhden jugurtin sain sentään aamupalaksi. Käyrillä alkoi kuitenkin näkymään laskuja. Jouduin parisen kertaa kömpimään kontilleni, jotta Sintti saisi tarpeeksi happea. Kuulemma vedettömässä kohdussa napanuora jää helpommin puristuksiin, kun ei pääse samalla lailla liikkumaan kuin vedessä killuessa. Lääkärit ultrasivat tilanteen ja totesivat kaiken olevan kuitenkin kunnossa. Käynnistämisestä alettiin puhua. Mutta ensin halusivat ottaa vielä lisää käyrää ja katsoa tuleeko laskuja lisää.

Siinä kohtaa oli kyllä melko tuskaiset tunnit. Istukan sijainnin takia sydänääniä on ollut koko ajan vähän vaikea löytää. Lisäksi minulle sattui kätilö, joka oli selvästi syönyt jotain erittäin hapokasta aamupalaksi. Makasin käyrillä toisella kyljellä ja tunnin kohdalla aloin olemaan jo todella puutunut ja lonkat särkivät. Kättäkään en saanut liikuttaa kun tippa lakkasi vetämästä. Pyysin hoitajan, että voisin kääntää kylkeä ja saada helpotusta tukalaan tilanteeseen. No, hänpä ei sitten löytänyt toisella kyljellä sydänääniä ja totesi, että minun on vain kestettävä seuraavat pari tuntia samassa asennossa!!!!! Puoli tuntia jaksoin vielä tirvistellä samassa asennossa sekuntteja seuraten. Sitten oli pakko soittaa jo kelloa. Onneksi tuli toinen hoitaja, joka osasi siirtää sitä anturia myös toiseen kohtaan ja löysi sydänäänet, niin että sain vaihtaa kylkeä välillä. Huh helpotusta. Mutta oli kyllä itku lähellä kun makasin sängyllä joka paikka särkien enkä edes syödä tai juoda saanut. Nokotin vain samassa asennossa.

Tuon seurannan aikana sykkeet laskivat vielä kerran. Sitten taas pysyivät hyvinä. Lääkärit päättivät siirtää minut synnytyssaliin käynnistystä varten. Aamulla suunniteltu balongilla aloitettava käynnistys piti kuitenkin vaihtaa oksitosiinitippaan laskujen takia. Kuusi tuntia illasta istuin tipassa ja odotin jotain tapahtuvaksi. Nada. Yhden tunnin ajan tuli pieniä supistuksia ja sitten en loppuivat. Onneks syke kuitenkin pysyi koko ajan hyvänä.

Yön vietin synnytyssalissa nukkuen. Tänä aamuna kuudelta aloitettiin oksitosiinitippa uudelleen. Yhdeksän aikaan tuli taas lääkäri tarkistamaan tilanteen. Ei mitään muutosta kohdun suulla. Koska sykkeet olivat kuitenkin pysyneet koko ajan hyvinä, päätettiin kokeilla kohdunkaulaa pehmittävää lääkettä. Koska tuo lääke voi aiheuttaa tiukkojakin supistuksia olen koko aika käyrillä. Vaan eipä ne tätä naista supistuta yhtään. Toinen satsi on jo annettu eikä mitään tapahdu.

Nyt on suunnitelma se, että tuolla kohdunkaulaa valmistelevalla lääkkeellä mennään ilta ysiin asti. Sitten saan yön nukkua jälleen täällä synnytyssalissa ja aamulla on sektio. Jos nämä lääkkeet ei siihen mennessä käynnistä synnytystä. Mutta aika epäuskoisia tässä alkaa olemaan jo minä sekä kätilöt, että se tästä nyt siihen mennessä käynnistyisi. Muutenhan tässä ei hätää olisikaan, mutta lapsiveden menosta alkaa olla jo sen verran, että takaraja käynnistelylle oli laitettava. Varmuudeksi minulla menee koko aika antibiootti ettei tulehdusta pääsisi kehittymään.

Mutta melkoiseksi vangiksi alan itseni tuntemaan. Liikkua en saa muuta kuin vessaan. Suihkuunkin pääsin vasta eilen illalla. Tukka jo seisoi päässä, kun oli niin likainen. Ja ai, että se suihku teki terää. Istua sentään saan. Voin vaihdella keinutuolin ja sängyn väliä. Oi sitä ilon hetkeä kun eilen illalla pääsin ensimmäistä kertaa istumaan tuoliin! Istuin väkisin, vaikka takapuoli oli puutunut, mutta se oli vaihtelua jomottaville lonkille ja alaselälle :) Johan sitä oli puolitoista vuorokautta sängyssä vietetty. Liikkumista rajoittaa hurjasti tämä koko aikainen käyrällä oleminen. Kylkeä vaihtaessa pitää aina soittaa kätilö paikalle etsimään sydänäänet uudestaan. Vessaan mennessä pitää tulla vapauttamaan laitteista. Syödä en ole saanut kuin sen parisen jugurttia ja pari leipää. Aikamoisella paastolla olen mennyt pari viime päivää. Onneksi tippa kuitenkin menee koko aika. Eilen illalla sain mehulasin kouraani ja join sitä pitkään ja hartaudella. Tänään sain onneksi tuossa puolen päivän aikaan luvan syödä vähän enemmän, mutta suht kevyesti kuitenkin. Nyt olen sitten säästellyt noita leipiä tuossa vieressäni ja nautiskellut kun saa jotain kiinteää suuhunsa. Pienestä ne ilot toisinaan irtoavat. Siitä, että voi välillä istua ja että saa suuhunsa jotakin!

Hassuja sattumuksia on täällä käynyt. Kanyyli kädessä oli jo vähän pelleillyt eikä aina vetänyt kunnolla. Tänä aamuna nukahdin kelloa tuijottaessani. Herätessä huomasin, että oli saanut tekstarin ja aloin siihen vastaamaan. Ihmettelin, kun sormet eivät taivu millään ja manasin, että on tiukalle teipattu tuo kanyyli käteen. Sitten vilkasin tarkemmin ja täyteen puhalletulta kumihanskalta näytti käsi. Neste ei ollut mennyt suoneen, vaan kerääntynyt käteen! Eikös tänne tultu pääsemään näistä ylimääräisistä pullistumista eroon eikä pullistumaan lisää ;) Nyt käsi itkee kun sormia puristan nyrkkiin. Kanyylin reiästä tuo neste tihkuu pihalle. Itkisin kyllä minäkin tätä odottelua, jos jaksaisin.

Minä jatkan täällä ihmeen odottelua ja valmistan itseäni henkisesti huomiseen sektioon. Näenkö todella viimeistään huomenna Sintin?????

Jännät hetket

Eipä ollut internetin ihmeellinen maailma eikä lääkäri väärässä. Lapsivedet meni kahdeksan jälkeen aamulla. Nyt yritetään venyttää huomiseen asti, jotta ehdittäisiin antaa vielä toinen annos kortisonia keuhkoja kypsyttämään.

Tilanne on tällä hetkellä rauhallinen. Raportoin lisää, kun pystyn paremmin kirjoittamaan koneella.

Funneling

Yön pikkutunteina valvoessa on hyvä sivistää itseään. Jäin miettimään, kun viime ultrassa todettiin, että kohdun sisäsuu on auennut ja kuinka lääkäri ukasoi, että vuodelepoon saatan osastolle joutua. Itse päässäni mietin, että kyllähän monesti uudelleen synnyttäjällä kohdun suu on auki ja se ei oikeastaan tarkoita mitään. En siis kauhean vakavasti ottanut lääkäriä.

Nyt sivistin asian tiimoilta itseäni ja on täysin eri asia, jos kohdun ulkosuu on auki kuin jos sisäsuu on auki. Ulkosuu on tosiaan monella uudelleen synnyttäjällä auki. Mutta sisäsuun aukeaminen tarkoittaa riskiä ennenaikaisuudelle. Vakavaa sellaista. Ultranneen lääkärin sanoin: "Kohdunkaula on pettämässä.". Tälle asialle on nimikin: funneling.

Nyt uskon, että verinen vuoto, jota minulla oli, oli alkusoittoa tälle avautumiselle. Minulla on ollut paljon menkkamaista jomottelua alavatsalla. Mutta, koska vatsa ei ole kiristynyt, en ole uskonut niiden olevan supistuksia. Nyt taitaa olla syytä ottaa ne sittenkin todesta. Ja, jos oikein muistelen esikoisen synnytystä, niin minulla ei juurikaan piirry käyrille supistukset, vaan ne tuntuivat särkynä selässä, alavatsalla ja sisäreisissä.

Onneksi tuota avautumista ei vielä ollut paljoa tapahtunut. Siksi varmastikin vasta "vain" käsky ottaa nyt rauhallisesti. Jo hieman enemmän auenneet ovat olleet järjestäen vuodelevossa. Paras siis uskoa lääkäriä ja himmata. Jotta säästyisi täydelliseltä vuodelevolta. Onneksi maanantaina käynnistyy taasen uusi viikko: viikko 34. Ensi viikon jälkeen ei taideta enää synnytystä estää, jos niikseen tulee. Viikkoja on onneksi siis jo hyvin kasassa. Jos vuodelepoon joudutaan, se ei tiedä kovinkaan monen viikon lepoa.

Vaikka kuinka olen tuskastunut tähän raskauteen ja olo on aikaslailla epämukava (raskauspahoinvointikin on taas palannut mukaan kuvioon, jipii!) niin minulla on pieni pyyntö: Pysy Sintti masussa vielä ainakin 2-3 viikkoa!!!!!

Retkipäivä

Kävimme eilen pienellä retkellä ihmettelemässä luontoa ja lampea. Pikku-Neiti viihtyy mainiosti rinkassa jahka pääsee välillä myös lähemmin tutustumaan ympäristöön.

Kaikkein hauskinta oli vesi. Sitä olisi jaksettu pärskiä vaikka kuinka kauan.

Törmäsimme reissulla myös mustaan kyykäärmeeseen. Kameralle emme otusta saaneet tallennettua. Ryökäle luikki karkuun sillä aikaa, kun isi kantoi Neidin turvallisemmille vesille äidin lyllertäessä perässä. Vaan kyllä ensimmäiseksi hyppäsi sydän kurkkuun, kun tajuan että metrin päässä jalastakin nököttää käärme! Eikä tällä kertaa tietenkään kyypakkausta mukana. Mikä niin uskollisesti kulkee kameralaukussa muuten matkassa. Luontokuvaajan vakiovaruste. Onneksi käärme pelkäsi meitä enemmän kuin me häntä ja totesi parhaaksi luikkia pois paikan päältä. Harmittamaan vaan jäi, kun kuvia ei saatu tälläkään kertaa. Varsinkin miestäni. Jo toisen kerran törmäämme mustaan kyyhyn ilman, että onnistumme sitä muistikortille tallentamaan. Mutta joku päivä vielä on onni matkassa!

Parasta ennen

Tänään oli jälleen seurantaultra. Samoilla mennään kuin ennenkin. Napanuora tarjoutuu edelleen ensimmäisenä. Sintti asustaa täysin poikkitilassa mahassa. Lääkärin mukaan ei edes mahdu laskeutumaan, vaan siksi on kummallisessa asennossa mahassa. Olisi kuulemma jo laskeutunut jos voisi. Peppu heiluu kiinni kylkiluissa! Ilmankos viime aikoina on ollut happi vähissä välillä. Varsinkin Sintin intoutuessa venyttelemaan. Jalatkin ovat enemmän sisään päin, joten potkut tulee suoraan palleaan, kylkiluihin ja keuhkoihin. Hiphei ja huraa. Laskeutumaankaan kun ei päästä, niin loppupäässä taidan tarvita jo lisähappea :)

Sintti oli kasvanut reippaasti ja vähän kirinytkin käyrillä ylöspäin. Nyt mennään -1 käyrillä. Kokoarvio oli 1845 g (33+1). Neidin kokoarvio oli jo viikolla 31 1900 grammaa ja ihmettelinkin asiaa lääkärille. Down-lapsoset kun voivat olla jo kohdussa pienempiä. Mutta kasvu on ollut tasaista ja virtaukset napanuorassa hyvät, joten lääkäri ei olisi huolestunut tuosta koosta. Pääasia on kuulemma se, että kasvua tulee tasaisesti.

Sukupuoltakin utelin. Masuasukas ei taaskaan suostunut kunnolla avujaan esittelemään, mutta veikkaus saatiin. Taidanpa jättää teidät lukijat vielä jännitykseen. Osittain siksi, että jännityksessä saamme mennä me vanhemmatkin, sukupuoli on vain vahva veikkaus. Kunnon kuvaa ei lääkäri ei ultralla saanut.

Juttelin myös liikkeistä lääkärin kanssa. Hän ei oikein kunnon vastausta niihin antanut. Mutta sanoi, että vatsassa näyttäisi kaikki olevan hyvin. Ehkäpä yritän nyt vain itsekin rauhoittua ja uskoa, että tämä yksilö on vain isosiskoaan rauhallisempi versio masussa. Lisäksi tänään on ollut paljon enemmän elämää mahassa heti aamupäivästä kuin tavallisesti. Minusta Sintti on kyllä eri asennossa kuin aikaisemmin. Peppu korkeammalla kuin ennen ja liikkeetkin tuntuvat eri paikassa. Ehkäpä asento on tähän asti ollut sellainen, että en vain ole tuntenut liikkeitä. Katsotaan jatkuuko samanmoinen elämöinti mahassa vielä jatkossakin.

Mutta, jotta kaikki ei nyt vallan loistavasti olisi ollut, on kohdunsuu alkanut aukeamaan. Vielä kuulemma sormelle tuntuu napakalle, mutta ultra paljastaa, että avautumista on tapahtunut. Lienekö sitten tuo verinen vuoto sitä jo ennustanut. Nyt on käsky ottaa rauhallisemmin. "Uhkailtiinpa" jopa,  että minut voidaan joutua ottamaan osastolle jossain vaiheessa pötkölleen. Edelleen lapsiveden mennessä pääsen lanssikyydillä sairaalaan ja supistusten ilmaantuessa myös sairaalaan. Tämä kaikki siksi, että napanuora on tosiaan ensimmäiseksi tarjoutuva osa ja jos se luiskahtaa synnytyskanavaan loppuu, Sintiltä happi aika vikkelään.

Hämmästyin kyllä, että avautumista on tapahtunut. Pieniä juilimisia lukuunottamatta ei mahassa mielestäni mitään erikoista elämää ole ollut. En siis muutamaa harjoitussupparia lukuunottamatta ole huomannut supistelua. Neidistä taas supisteli koko loppuraskauden oikein urakalla, mutta ne eivät taasen tehneet yhtään mitään. Niin vain menee erilailla sitten tällä kertaa.

Sintti myös toisinaan soittelee Vivaldia kohdussa olevalle kiinnikkeelle. Kysyin lääkäriltä, voiko satunnaiset yhtäkkiset vihlaisut alhaalla oikealla johtua tuosta kiinniikkeestä. Kun näytin kohdan missä kipu tulee, lättäsi lääkäri ultran anturin siihen ja juurikin kiinnikkeen yläpuolelle. Sintti siis todennäköisesti liikkuessaan tuota kiinnikettä sitten heiluttelee ja se tuntuu minulle vihlaisevana kipuna.

Saimme myös parasta ennen -päivämäärän! Tiedän siis milloin viimeistään näen Sintin! Kyllä tuntuu hurjalle tuo ajatus. Sektiokin alkoi taas uudestaan jännittämään. Nyt siitä tuli konkreettisempaa. Hui! Miestäkin alkoi heti jännittämään ja kädet tärisemään kun sai kuulla päivän. Sitä ennen tässä kuitenkin juostaan vielä pari-kolme kertaa ultrassa ja tilannetta seurataan. Riski ennenaikaisuudelle edelleen voimassa. Kysyin lääkäriltä, että onko isokin riski. Hän vastasi, ettei voi sellaista sanoa: riskin olevan iso, mutta riski on olemassa ja tuo sektiopäivä ei ole mitenkään betoniin kirjoitettu. Mutta jänskää on. Ja onneksi nyt alkaa olla näitä viikkoja jo hyvin kasassa ja kokoakin naperolla, jos ulos tullaankin aikaisemmin. Nyt taitaa olla aika lähteä sinne vaunuostoksille! :)

Hoidot jättää jälkensä

Ajattelin listata mitä kaikkea nämä leukemiahoidot ovat tuoneet tullessaan. Aika kultaa muistot ja muutaman vuoden päästä ei enää moisia asioita muista. Armollista sinänsä, vaan joskus on tarve palata vanhoihin muistoihin ja käydä läpi asioita elämästään. Tämä on oikeastaan sillä silmällä kirjoitettu, ikään kuin kirjeeksi itselleni muutaman vuoden päähän.

Tässä kuva kesältä ennen hoitoja. Tukka on kuvassa ponnarilla, joten pituus ei tästä näy.

Ensimmäinen muutos oli hiusten lähtö. Asia mitä itkin jo etukäteen ja surin Neidin kauniita pitkiä ja kihartuvia hiuksia. Tästä poikikin myssykamppis, minkä tuloksena saimme valtavan määrän hattuja, huiveja ja myssyjä. Kamppis lähti ajatuksesta, että Neidillä on joka päivälle uusi myssy. Myssyjä tuli niin paljon, että kamppis laajeni ja myssyjä jaettiin kaikille K10:n lapsille. Monet iloiset naamat nähtiinkin, kun sai valita itselleen uuden myssyn.

Muistan kuinka tulin eräänä aamuna osastolle ja mieheni varovaisesti sanoi minulle: "Nyt se tukka on alkanut lähtemään. Sitä lähtee tupsuissa." Surullisena harjasin tytön hiuksia ja tupsuina se tosiaankin lähti. Lopulta tukka alkoi olla niin harva, että leikkasimme sen kokonaan pois. Ja eihän se tyttö niin hassun näköinen sitten ollutkaan ilman tukkaa. Sama söpöläinen. Nyt silmä on jo kokonaan tottunut eikä tukkaa juurikaan enää edes ajattele.

Tässäpä kuva nutipäisestä Neidistä viime syksyltä. Kuvaan on päässyt mukaan uudet silmälasit. 

Sytostaatit vaikuttivat myös ripsien ja kynsien kasvuun. Ripset harvenivat ja lyhenivät. Kynnet eivät kasvaneet ollenkaan. En edes tajunnut etteivät kynnet kasvaneet kuin vasta tänä keväänä. Yhtenä päivänä huomasin, että kynnethän pitää leikata. Viimeksi ne oli leikattu aloitushoidon aikana osastolla yli puoli vuotta aikaisemmin. Ripsetkin ovat jo tuuhentuneet takaisin ja ovat pitkät niin kuin Neidillä aina ennen oli.

Myös pituuskasvu pysähtyi pitkäksi aikaa. Koko viime syksynä Neiti ei kasvanut ollenkaan. Jossain kohtaa tänä keväänä on kasvu taas jatkunut, mutta pikkuinen tuo meidän tyttö on. Ei hän koskaan jättiläinen ole ollutkaan, pituus on mennyt -2 käyrällä. Mutta taviskäyrillä kuitenkin ennen hoitoja kasvettiin. Nämä erityisen ihanat Downit kun tuppaavat olemaan pieniä ja heillä onkin omat kasvukäyrät olemassa. Meitin Neidillä niitä ei ole tarvittu, mutta luulenpa, että jatkossa kasvua tarvitsee seurata noilla käyrillä.

Toinen varsin näkyvä vaikutus oli kortisoonilla. Neiti turposi valtavasti ja ulkonäkö muuttui radikaalisti. Posket ja kaula olivat kaksinkertaiset ja mahakin pullotti kuin potkupallon nielaisseella. Tähänkin silmä tottui jossain määrin. Kyllä turvotuksen ja muuttuneen ulkonäön näki tuolloinkin, mutta nyt kuvia katsella tajuaa kuinka kamalan turvoksissa Neiti oli. Tuon ajan kuvia tekee pahaa katsoa.

Tämä kuva on otettu joulun alla.

Nyt kun kortisoonia ei ole enää useampaan kuukauteen mennyt, on Neiti hoikistunut takaisin ja näyttää taas omalta itseltään. Painokin on tippunut kaksi kiloa. Melkoinen määrä nestettä noin pienessä ihmisessä.

 Tässä vertailun vuoksi viikon vanha kuva. Mihin on hävinneet pulleat posket? :) Nyt näytetään taas taaperolta, omalta itseltään.

Kehitys meni kovaa vauhtia takapakkia hoitojen myötä. Alun hoidot olivat todella rankat ja kaikki voimat menivät niistä palautumiseen. Puheentuotto taantui. Motorinen kehitys pysähtyi ja taantui sekin. Kortisooni vei voimat jaloista. Lopulta todettiin myös erään sytostaatin aiheuttaneen Neidille laskimotukoksen kaulalle ja aivoihin. Joulun alla ja vuoden vaihteessa Neiti olikin todella huonossa kunnossa johtuen noista tukoksista. Päässä on ollut painetta, koska nestekierto ei ole toiminut kunnolla. Hänellä on varmasti ollut tuolloin kovaakin päänsärkyä. Tuona aikana, eli reilun parin kuukauden aikana, Neiti ei jaksanut liikkua sentin senttiä. Ei siis tosissaan yhtään mihinkään. Hän vain istui ja tuijotti eteensä. Hän myös pyysi usein sänkyyn nukkumaan muttei kuitenkaan pystynyt nukkumaan. Yöunet olivat todella levottomia, paine päässä on makuuasennossa todennäköisesti tuntunut vielä pahemmalta ja kipeämmältä. Meille vanhemmille selitettiin vetämättömyyden johtuvan vahvoista kortisoneista, mutta kyllä meillä oli molemmilla koko ajan tunne, että jostain muusta on kyse. Huoli oli kova koko ajan. Lopulta tukokset aiheuttivat kuumeilua ja jouduimme infektio-osastolle. Tuolla vihdoinkin eräs kympin lääkäreistä jäi kuuntelemaan meitä vanhempia ja Neidistä otettiin magneettikuvat päästä. Selitys poissaololle ja vetämättömyydelle löytyi. Lääkitys aloitettiin välittömästi ja jo parissa päivässä alkoi Neidin olo kohentua. Tukokset alkoivat liueta. Jopa lääkärien yllätykseksi pään tukokset vastasivat liotukseen todella hyvin ja olivat jo kuukaudessa kadonneet!

Tuota aikaa ei muistele mielellään. Tekee niin pahaa Neidin puolesta millaista kipua hänen on täytynyt kärsiä tuona aikana. Itsellä on paha mieli siitä ettei herkemmin antanut hänelle särkylääkettä. Huono omatunto on myös siitä ettei magneettikuvia otettu aikaisemmin. Vaikka todellisuudessa me soitimme useampaan otteeseen osastolle Neidin voinnista ja toimme huolemme julki. Emme suostuneet uskomaan kaiken johtuvan vain kortisonista.

Tuo jakso laski luonnollisesti lihaskuntoa dramaattisesti. Meni kolmisen kuukautta ennen kuin lihaskunto oli fyssarin mukaan sama kuin hoitojen alussa. Lapsen tarmolla ja kiinnostuksella liikkua on varmasti ollut iso osuus, että lihaskunto palautui noinkin nopeasti. Uskon, että aikuisella tuohon olisi mennyt paljon pidempään. Samoihin aikoihin motorinen kehitys alkoi olla takaisin samassa mihin se oli jäänyt ennen kuin hoidot alkoivat. Nyt ollaan jo jopa edistytty ja kehitys on hieman pidemmällä kuin viime kesänä. Mutta 9-10 kuukautta Neiti on hävinnyt kehityksessä muihin lapsiin verrattuna. Se on pitkä pätkä kaksi ja puoli vuotiaan elämästä.

Omatoiminen syöminenkin viivästyi hoitojen myötä. Viime kesänä Neiti oppi juomaan ihan itse mukista ja aloitti jo harjoittelemaan lusikalla syömistä. Kiinnostus oli suuri. Mutta sitten alkoi pahoinvointi ja syönti oli melkoista houkuttelua ja taistelua. Eihän kukaan silloin vapaaehtoisesti harjoittele itse syömistä, kun ei haluaisi syödä ollenkaan. Onneksi tämäkin on jo takanapäin ja nopeasti Neiti on kirinyt tuolla saralla ja pistelee jo reippaasti itse ruuan poskeen. Ei ollenkaan huonosti tämän ikäiseltä kehitysvammaiselta lapselta.

Kuivaksi opettelukin on ollut koko talven jäissä. Nesteytys sotki kokonaan opettelun. Vaippa piti vaihtaa tunnin välein sen ollessa jo pullea. Potalla olisi siis voinut istua koko ajan. Pissaa tuli, kun nestettäkin meni. Nyt taas olemme päässeet harjoittelemaan päiväkuivuutta, kun nesteytystä menee enää niin harvoin. Mutta edelleen se säännöllisesti sotkee kuivaksi opettelun. Neiti on kuitenkin alkanut taas pyytämään pissalle, kuten jo viime kesänä teki. Aina ei vain jakseta odottaa vessaan asti, vaan pissa kerkiää vaippaan asti.

Eristys on jättänyt oman jälkensä. Neiti on oppinut vierastamaan ja jopa pelkäämään muita ihmisiä. Hän ei ole vanhempien ja muutaman tutun lisäksi nähnyt muita kuin lääkäreitä ja hoitajia. Hänen mielestään siis jokainen aikuinen tekee hänelle jotain epämiellyttävää. Ottaa verikoetta tai tutkii. Ensimmäinen reaktio on häätää vieraat pois läheltä ja yrittää karkuun. Nyt kun olemme saaneet jo ulkona kulkea ihmisten ilmoilla, väsyy Neiti hetkessä. Tilanne on hänelle todella jännittävä ja jopa pelottava. On yhtäkkiä melua ja paljon katsottavaa. Pikku hiljaa lyhyissä jaksoissa on siis totuteltava taas elämään ympärillä. Toiset lapset kiinnostaa, mutta myös pelottaa. Viime viikolla kävimme kotieläinpihalla. Eläimet kiinnostivat niin kauan kunnes paikalle tuli lastentarharyhmä. Sen jälkeen Neiti seurasi heidän puuhiaan suu auki. Hän oli selkeästi utelias mitä toiset lapset puuhaavat, mutta liian lähelle ei uskaltanut mennä. Olenkin välillä ihmetellyt, kun Neidin leikki on lähellä ikätasoista, että miten hän on sen oppinut ja sisäistänyt, ilman mallioppimista. Mikä olisi Neidin kehityksen tilanne, jos hänellä olisi mahdollisuus mallioppimiseen ja toisten lasten seuraan? Olisko leikki jopa täysin ikätasoista? Entäpä motorinen kehitys? Joko meillä käveltäisiin? En saa koskaan vastausta pohdintoihini.

En osannut edes aavistaa ennen hoitoja mihin kaikkeen ne voivatkin vaikuttaa. Koko maailma oli minulle vieras. Mielikuvani oli, että tukka lähtee ja sytostaatti tekee huonovointiseksi. Siihen loppui minun tietoni syövän hoidosta. Nyt olen jo viisaampi ja hämmentynyt siitä miten rankkoja nuo hoidot todella ovat. Ja kuitenkin, lukuunottamatta noita laskimotukoksia, on Neiti mielestäni pärjännyt loistavasti ja ollut ihmeen reipas. Itse olisin varmasti maannut ruikuttamassa sängyn pohjalla. Lapsilla on ihmeellinen kyky jaksaa leikkiä ja toimia.

Puristava tunne

Huoli on taas ollut tiukasti seuranani viime päivinä. Kalvava tunne siitä, että kaikki ei vain ole Sintillä kunnossa, on nostanut kunnolla päätään. Olen koittanut kaikin keinoin tuon tunteen sivuuttaa ja tolkuttaa itselleni, että kaikki on hyvin. En vain siinä onnistu. Neuvolassa en jaksa enää asiasta puhua. Terkkari kun ei oikein mitään siihen osaa sanoa ja tunnen oloni typeräksi ajatusten pyöriessä yhä edelleen saman aiheen ympärillä.

Viime viikolla jouduin taas käymään päivystyksessä. Yhtenä aamuna heräsin kuin olisi kylmää vettä heitetty niskaan. Vessassa käydessä tulikin veristä vuotoa. Asiaa jonkun aikaa seurattiin ihan kotona ja vuoto onneksi loppuikin. Mutta sitten alkoi menkkamainen kipuili alavatsalla ja selässä. Aaltoillen. Ultrassa ja käyrillä kaikki oli kuitenkin onneksi kunnossa ja vuoto oli todennäköisesti kotoisin kohdun suulta. Mutta kyllä se kerkesi pelästyttämään.

Koko arvioksi tuolta reissulta tuli 1450 grammaa. En siihen kiinnittänyt silloin huomiota, mutta nyt jälkikäteen tajusin, että kuulosta kyllä tosi vähältä. Tarkistinkin vastaako tuo koko arvio kuinka hyvin viikkoja ja taulukon mukaan mennään aika lähellä alakäyriä. Tämä on nyt sitten omalta osaltaan vaikuttanut huolen määrään. Mitä jos istukka ei pystykään toimimaan kunnolla tuon kiinnikkeen takia? Jos sen reuna onkin alkanut jo repsottaa ja pieni raukka ei saa kunnolla ravinteita?

Jotta sopasta saadaan valmis, lisätään joukkoon vielä vähäiset liikkeet. Istukka on etuseinässä ja olen monelta taholta kuullut sen vaikuttavan liikkeiden tuntemiseen paljon. Mutta kun liikkeitä ei ole muutamaan tuntiin tuntenut, katoaa järjen hiven päästä ja huoli valtaa mielen. Ei siinä auta yhtään vakuutella itselleen, että se johtuu vain sikiön asennosta ja istukan sijainnista. En muista Neidin viettäneen tälläisia samanlaisia hiljaisia jaksoja päivässä kuin Sintti viettää. Sintti on aina aamuisin hiljainen ja nukkuu ja ensimmäisten liikkeiden tunteminen voi mennä pitkälle iltapäivään. Päivällä liikkeet ovat enemmänkin sellaista möyrimistä ja puskemista. Harvemmin mitään potkuhepulia saadaan. Lisäksi päivissä on vielä paljon eroja. Toisena päivänä ollaan selkeästi vilkkaampia tai sellaisessa asennossa, että tunnen liikkeet paremmin. Toisena päivänä ollaan sitten melko hiljakseen. Iltaisin ja öisin (silloin kun olen hereillä liikkeet huomatakseni) sitten liikutaan paljon aktiivisemmin. Potkitaan ja tönitään. Silloin kyllä heiluu ihan vatsakin ja liikkeet näkyy selkeästi päälle päin. Mutta ei tämä otus kyllä saa samanlaisia heiluntahepuleita kuin Neiti sai. Sintti potkii hetken. Lepäilee tovin ja kohta hyörii toisen hetken. Vaikka rytmi on päivästä toiseen samanlainen, ehdin joka päivä jo huolestua kun aamulla ei mahassa juuri elämää ole. Miksi en millään opi? Asiaa ei varmasti helpota se, että minun on vallan määrä tarkkailla liikkeitä ja tuntemuksia. Koska tilanne mahassa on mikä on ja riski keskosuudelle edelleen olemassa. On siis oltava tarkkana muutoksille ja herkästi mentävä päivystykseen tilanne tarkistuttamaan.

Ehkä tämä huoli on sekoitus kaikkea, historiaa ja tätä tämän hetkistä tilannetta. Ehkä olisin paljon levollisemmalla mielellä, jos tämä raskaus ei olisikaan riskiraskaus. Vaan voisi nauttia siitä onnellisesta raskauden etenemisestä ilman ylimääräisiä tarkastuksia ja kommervenkkejä. Ilman, että on ihan oikeasti syytä tarkkaila kipujaan ja vauvan liikkeitä. Kuka tietää. Pintaan nousee osittain myös Neidin raskauden tunteita ja pelkoja. Vaikka silloin en kyllä enää näillä viikoilla ollut huolissani. Osasin nauttia raskaudesta vaikka sitä värittikin myös surutyö ja shokki. Mutta tuolloin jo saatu diagnoosi "suojasi" muilta diagnooseilta. Olimme lottomme jo siinä raskaudessa saaneet. Osa huolesta on täysin itsekästä. Miten ihmeessä jaksan, jos toinenkin lapsemme on erityislapsi? Varsinkin nyt näiden leukemiahoitojen aikana on ollut jaksaminen todella kortilla. Pako kauas tuntureille omaan rauhaan ja hiljaisuuteen on käynyt mielessä kerran jos toisenkin.

Uskon myös masennuksella olevan oman osuutensa asiaan. Vaikka olenkin jo mieleltäni paaaaaaljon paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten, on minulla edelleen matkaa siihen, että olen täysin parantunut. Väsynyt mieli onnistuu suurentamaan ja pahentamaan asioita. Yön pimeinä tunteina huoli on usein suorastaan musertava. Aamun valon pilkottaessa taakkakin nousee harteilta ja kevenee. Huoli valvottaa ja väsymys pahentaa huolta. Oravanpyörä on valmis.

Kuka lohduttaisi pientä Äitiä?

Grilliherkuttelua

 Se on kesä ja Neidin ensimmäinen grillattu maissi.

 

Nam nam!

 

Mistähän sitten purasis?

Oodi raskaudelle

Niinhän se meni. Raskaana puhkeaa kukkaan. Joku vain unohti kertoa sen minun kropalleni. (Tämä on kirjoitettu totuuden pohjalta pilke silmäkulmassa.)

Lonkat: ne kivistää jo kolottaa. Kovalla ei voi istua. Saati kuvitella menevänsä lattiatasoon lapsen kanssa leikkimään. Nostokurkea kaivataan siinä vaiheessa kun tämä ryhävalas alkaa kömpimään lattiatasosta ylös. Vihlovien lonkkiensa kera. Kävellä ei voi pitkälle tai alkaa sellainen vihlonta ja juilinta kankussa. Kävely näyttää enemmänkin vaappumiselta. Niin ja muistinko jo mainita sen vihlonnan? Ai muistin. No mainitsen sen silti vielä kerran. Vihloo!

Yöunet: siis mitkä? Kokonaisia yöunia en ole viimeiseen kahteen kuukauteen enää nukkunut. Ensin hormoonit pisti unet ihan sekaisin. Nyt valvottaa lonkat (ks. edellinen kohta). Nukkua kun ei voi enää kuin kyljellään ja ne himputin lonkat ei kestä kyljellään nukkumista. Hmmm, kuinka ratkaista ongelma? Valvomalla ja vihlomalla. Niin, että nuku tässä nyt sitten kun kuulemma vielä voin ennen kuin lapsi syntyy. Ai niin, unohdin, tämähän olikin sitä harjoittelua tulevaa varten. Mutta kun olen jo kerran sen kokeillut. En usko enää tarvitsevani harjoitusta valvomiseen. Ja tuota, eiköhän jokainen nyt osaa valvoa? Enemmän tai vähemmän hereillä kait sitä useimmat meistä on päiväsaikaan. Vai?

Närästys: polttaa ja kärventää. Rintalastan alla roihuaa mahahapot kuin manalan porteilla. Jos syöt liikaa, polttaa. Jos syöt liian vähän, polttaa. Ja kun sinne mahaan ei mahdu ruokaa niin paljon kuin mieli tekisi syödä. Viimeisimmät lusikalliset jäävät kurkkuun pyörimään ja kurkistelemaan nielusta takaisin suuhun. Iltapalaa on turha syödä juuri ennen nukkumaan menoa eikä varsinkaan mahaa täyteen. Mahahappojen pippalot alkavat välittömästi ruokatorvessa kun pään saa kallistettua tyynylle. Satunnaisesti käydään myös suun puolella. Ja kun ei sitä masua saa illalla täytettyä riittävästi, on yöllinen herääminen nälkään taattu.

Pyöristyvä vatsa: se kaikkien mielestä niin ihana ja hellyttävä. Paitsi kantajansa. Ainakaan silloin kun se vetelee jollain ihan omilla käyrillään ja jatkaa paisumistaan ja painovoiman uhmaamista. Kottikärryjä alan jo kaipaamaan tämän rantapallon raijaamista varten. "Onpas sinulla muhkea maha." "Taidat jakaantua kohta?" yms yms on tullut jo tutuiksi lauseiksi tälläkin kertaa. Kuulinpa tässä juuri, että alan kohta olla jo isompi kuin eräs tuttuni loppuaikoina. Niin ja hänellä oli kyseessä kaksosraskaus. Ei siinä mitään, tätä mahaa vielä raijaisi, jos mitään ei tarvitsisi tehdä. Mutta, kun vajaa neljätoista kiloinen esikoinen ei kävele. Siinä on syli täynnä lasta, kun häntä kannan, rinnan korkeudella. Ja miksi ihmeessä kaikki tavarat tippuu tai ovat lattiatasolla? Kumartaminen on näet kohtuullisen vaativa operaatio. Jalat haralleen ja sitten ähisten ja puhisten noukkimaan tavaraa. Puolessa välissä matkaa maha ottaa kiinni reisiin ja matkaa olisi vielä kymmenkunta senttiä tavoitellun tavaran puoleen. Itsensä äärirajoilleen venyttäen tavaran sitten saa käteensä, pudottaaksen sen heti takaisin lattialle. Niin ja tässä kohtaa viittaan myös taasen närästykseen. Ruuan jälkeen ei kannata kumarrella tai ruoka palaa samaa reittiä takaisin. Eikä maistu tällä kertaa ollenkaan niin hyvälle kuin ensimmäisellä kerralla. Paljon happamammalle. Kyljen kääntämiseen en taida edes uskaltaa tässä kohden puuttua. Siinä vasta itsensä tunteekin ketteräksi, kuin sinivalas konsanaan.

Pissahätä: jatkuvaa. Ja pahimmillaan aina silloin kun vessaa ei ole mailla ei halmeilla. Osa syynä myös kadonneisiin yöuniin. Illalla nukkumaan mennessä, kun viidettä kertaa laukkaan vessaan, alkaa jonkin sortin sarvi jo pikku hiljaa pullistelemaan otsan kohdalla.

Kuumat aallot: kylmä kesä? Ei tänä vuonna. Jo pelkästään syöminen saa elimistön käymään kierroksilla ja hiki on armoton. Yöt on nukuttava ikkuna auki. Ilman peittoa, tietenkin. Miehen värjötellessä tiukasti oman peittonsa alla, korviin asti vedettynä. Nuo aallot iskevät täysin varoittamatta ja paikkaa katsomatta. Ympäristön lämpotilallakaan on harvoin tekemistä asian kanssa. Siinä sitä sitten istuu, naama punottaen itseään viilentämässä konstilla millä hyvänsä.

Mutta, ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin. Tähän kaikkeen on onneksi olemassa yksi ratkaisu: synnytys.

Ennakkoluuloinen äiti

Heräsin tässä iltana yhtenä tajuamaan kuinka minulla itsellänikin on ennakkoluuloja lastani kohtaan. Kerrotaanhan mistä moinen älynväläys tuli.

Neiti kiipesi syliini ja pyysi saada katsoa telkkaria. Aikansa siinä reuhkattua hän pudotti kaukosäätimen sohvan alle. Noh, tällä mahalla ei enää kumarruta kaivamaan mitään matalan sohvan alta. Selitin tytölle, että äiti ei saa kaukosäädintä sohvan alta ja emme nyt pysty katsomaan telkkaria. Vähän aikaa Neiti kiukkuili sylissäni ja viittoi vaativasti: "Telkkari, Maisa Hiiri". Selitin uudestaan saman litanjan. Hän istui hetken hiljaa sylissäni ja näytti sitten minulle läppäriä. "Katsotaan sitten tuolta jotain!".

Tässä kohtaa astuu kuvaan tuo oma ennakkoluuloni: hämmästyin hänen ongelmanratkaisu taitoaan. Sorrun vauvattamaan Neitiä ja pidän häntä toisinaan hölmömpänä kuin hän oikeasti onkaan. Olen välillä itsekin kehitysvamman "vanki" ja katson tuon kehitysvamman kautta Neitiä. Ajattelen, ettei hän vielä osaa tehdä jotain asiaa ja Neiti tulee ja osoittaa minun olleen väärässä. Asia ei ollutkaan hänelle temppu eikä mikään. Kuinka voi odottaa muiden kohtaavan Neidin ilman ennakkoluuloja, jos itsekin niihin silloin tällöin sorrun?