Ensi viikolla saavutan yhden etapin: raskauden puoliväli. En tiennyt olevani hidas hämäläinen, mutta en ole vieläkään oikein sisäistänyt ja ymmärtänyt asiaa. Mitä? Minäkö raskaana? Eee-ei meille ole Pikku Kakkosta tulossa.
Epäuskoa varmastikin lisää tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin. En vain pääse tuosta kalvavasta tunteesta eroon. Liikkeet aloin tuntemaan jo viikolla 15-16. Iltaisin tuntui mahassa pientä perhosen kutittelua. Nyt nuo liikkeet ovat hävinneet. En ole enää pariin-kolmeen viikkoon juurikaan liikkeitä tuntenut. Hyvin satunnaisen muksauksen joskus tunnen. Ultraan minua ei oteta, koska neuvolassa sydänäänet kuuluvat. Tämä ei lisää minun uskoani siitä, että asiat voisivat olla kunnossa.
Ensi viikolla on taas neuvola. Kuulen, onko mahassa enää elämää. Rakenneultrakin häämöttää vihdoinkin näköpiirissä. Tuolloin pääsen juttelemaan lääkärin kanssa näistä raskauteen liittyvistä peloista. Jännitän jo nyt kovasti ultraan. Olen jo varautunut pahimpaan.
Olen miettinyt miksi olen niin pelokas tässä raskaudessa. Olen tainnut nähdä elämässä liian paljon mitä kaikkea voi mennä pieleen. Vertaistuella on siis kääntöpuolensa. Niin monenlaiseen tarinaan olen törmännyt. En vain enää saavuta lapsenomaista uskoa, että kaikki menee hyvin. Lisäksi oman elämän myllytys viime vuosina on vienyt luoton siihen, että asiat voi myös mennä hyvin. Vaatii oman aikansa, että opin taas luottamaan siihen.
Onneksi en kuitenkaan vietä koko aikaani murehtien. Suurimmaksi osaksi en oikein muista olevani raskaana. Arki vie ajatukset muualle, tempaa mukaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti