Pitkältä tuntuvan tauon jälkeen kävimme tänään Lastenklinikalla. Päivystyksessä tällä kertaa. Pikku Neidin silmät ovat pitkään vuotaneet mutteivat punoittaneet tai kutisseet. Kotisairaanhoitaja on tilannetta seurannut. Nyt kuitenkin parina päivänä Neiti on hieronut silmiään ja ne ovat olleet punaiset. Aamu on alkanut silmien pyyhkimisellä, että ne saa kunnolla auki.
Päivystyskeikka oli kaikeksi onneksi nopea. Mukaan tuli resepti kahta silmätippaa varten. Nestemäistä laitetaan kahdeksan (!) kertaa päivässä ja illalla laitetaan voidetta. Ja arvatkaapas kuinka helppoa tippojen laitto on! Kaksi vuotiaan koko tarmolla laitetaan vastaan. Silmät puristetaan niin tiukkaan yhteen kuin vain saadaan ja pää heiluu edes takaisin. Lopulta tulee itku. Olenkin miettinyt, että paljonko niitä tippoja silmiin jää, kun itku tulee. Vaan illalla silmät olivat jo paremmat kuin aamulla, joten apua tipoista on ollut.
Illalla meillä vasta varsinainen taisto alkoikin. Tipat ovat suorastaan lasten leikkiä voiteeseen verrattuna. Tipat kun voi vain tiputtaa jahka luomia saa sen verran raotettua. Vaan voidepa ei tipahda tuubin päästä. Se pitäisi jollain pyyhkäistä luomen reunaan. Tuubin pää on tietenkin kapea ja "terävä". Sen kanssa ei mielellään mene heiluvan pään lähellekään. Kauhean tuherruksen ja itkun kera saimme lopulta tipat laitettua.
Neiti oli verisesti minulle loukkaantunut tuon operaation jälkeen. Hän ei suostunut edes katsomaan minuun päin, vaan takertui isin kaulaan nyyhkyttämään. Minun näkeminen sai vain itkun yltymään uudestaan. Kyllä otti sydämestä. Äiti on ollut ilkeä pienelle. Tuntuu kuin olisin pahoinpidellyt lastani. Pakkohan tipat on laittaa, vaan kyllä sydän itkee verta ja tuntuu todella pahalle. Luulin pistämisen olevan paha juttu, mutta nyt olemme löytäneet voittajan. Tämä on paljon kauheampaa, sekä äidistä että tyttärestä. En haluaisi lastani päivittäin satuttaa ja pakottaa inhottaviin hoitotoimenpiteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti